En vieläkään harrasta sitä joogaa…
Koiran silittäminen
Onnea on labranaattori, jossa on paljon paijattavaa. Tutkitusti laskee sykettä.
Metsässä päivittäin liikkuminen
(ja tässä viittaan edellisen kohdan kohteeseen, joka minut sinne metsään päivittäin vie – satoi tai paistoi).
Valtaosat aamulenkeistä tulee vieläpä tehtyä hyvän ystävän ja hänen ulkoiluttajansa kanssa, joten metsä toimii myös yrityssparrausfoorumina (etuna edulliset pääsyliput).
Metsässä tulee tuijoteltua hassunnäköisiä puunrunkoja (kotimetsästäni mm. löytyy Munchin Huudon alkuperäisteos), hypittyä pehmeillä sammalmättäillä (en minä, mutta se kaveri), kahlattua suossa (labranaattorin vainulla löytyy kosteikot), tuijoteltua peuroja (joita koirat eivät huomaa) ja ihmeteltyä Liisa Ihmemaan ”voi hyvänen aika, olen myöhässä -kania (lue: metsäjänis), vain todetaksemme: ”voi hyvänen aika, ollaan taas myöhässä” ja niin katkeaa metsä-zen ja alkaa päivän kadonneiden minuuttien kiinni juokseminen…
Siitä metsäjäniksestä vielä. Meidän kun käy sitä aina kovasti sääliksi. Taskunaurista ei näy, mutta sen sijaan on helppo hahmottaa kyltti ”shoot me” lumettoman talven vitivalkoisen vaeltajan selkäkarvoista. Kellon kanssa kun liikkuu, vaihtaa mokoma vaatteensakin kalenteriin, ei ikkunaan, katsomalla.
Asiaa tarkemmin tutkittuani, totesin kuitenkin, että pitkäkorvalla on periaatteessa hyvät triathlonistin taidot! Vauhtia 60km/h, hyvä uimari ja lumikengät tassuissa (niissä tosin on vaikea pyöräillä). Ikääkin voi karttua 13 vuotta! Varsinainen luonnon Rambo siis.
Sanotaan myös, että pikkuvauvan sylissä pitäminen rauhoittaa. Taidan kuitenkin mennä koiran kanssa metsään.